Lasikatto on tuttu termi tasa-arvokeskustelussa, kun kuvataan niitä näkymättömiä esteitä ja rakenteita, jotka estävät naisia kohoamasta johtoportaaseen.
Metafora on osuva. Mutta aivan yhtä tarpeellinen termi olisi lasilattia.
Keskustelua sukupuolten tasa-arvosta pitäisi rikastaa. Hiukan pelkistäenhän tasa-arvon kuva on se, että miehet ovat enemmistö niin yhteiskunnan huipulla kuin pohjallakin. Pörssiyhtiöiden hallituksissa ja politiikan ykkösketjussa on selvä miesenemmistö, mutta niin on myös asunnottomien, vankien, koulupudokkaiden, pitkäaikaistyöttömien ja päihteisiin kuolleiden joukossa.
Tasa-arvokeskustelu keskittyy paljolti yhteiskunnan yläportaan sukupuolijakaumaan samalla kun pohjakerroksen miesvoittoisuutta ei mielletä tasa-arvokysymykseksi.
Ja nyt päästään siihen lasiin. On ilmeistä, että naisten urakehitys tyssää liian usein lasikattoihin – joiden purkamisessa riittää yhä työtä – mutta toisaalta naisten jalkojen alla näyttäisi olevan myös jonkinlainen lasilattia suojaamassa putoamiselta syrjäytyneistöön samaan tahtiin kuin miehet.
Toivottavaa olisi, että myös miesten jalkojen alle saataisiin vastaavaa lasilattiaa. Mutta miten?
Tässä tarvittaneen niin psykologista, kulttuurista kuin koulutus- ja sosiaalipoliittistakin näkökulmaa. Osa parannuksista ei onnistu ilman yhteiskuntaa ja veroeuroja, osa hoituisi varmasti aivan ilmaiseksi ajattelutapoja muuttamalla ja kulttuurisia ehdollistumia purkamalla.
Heitänpä joitakin ehdotelmia jatkokehittelyä varten. Ensinnäkin poikien koulupudokkuutta pitää vähentää, ennakoihan kehno koulumenestys myöhempää syrjäytymistä. Riittävän pienet ryhmäkoot ovat kaiken perusta, kun pitää tukea heikoimmin pärjääviä. Samoin erityisluokkia tarvitaan lisää, mahdollisesti tasoryhmiäkin.
Olisi myös tarpeen oikaista opettajakunnan sukupuolijakauma tasapainoisemmaksi. Silloin pojille tarjoutuisi enemmän esikuvia siitä, että lukeminen, kirjoittaminen ja opiskelu ylimalkaan ovat ihan miehekästä puuhaa; mouhomaskuliinisten nettiöykkärien sijaan tarvitaan arkisia ja myönteisiä miesesikuvia. Miesopettajien määrän kasvattaminen olisi sitä paitsi kaikkien sukupuolten etu, onhan monen lapsen ja nuoren kasvatuskentässä ilmeinen miesvaje.
Hereillä pitää olla senkin kanssa, että kouluun ei pääse livahtamaan sellaista ilmapiiriä, jossa pojat kokevat olevansa sukupuolensa vuoksi jotenkin ”toksisia” ja vääränlaisia ihmisiä – niitä tulevia lenkkipolulla vastaan tulevia ”karhuja”.
On syytä miettiä sitäkin, vaivaako arviointia jonkinlainen vinouma. On tutkimuksellisia viitteitä siitä, että pojat saavat kehnompia arvosanoja kuin heidän osaamisensa edellyttäisi.
Lukion opettajana myös seurailen läheltä, miten nuorille miehille määrätty varusmiespalvelus torppaa monelta mahdollisuuden korottaa ylioppilasarvosanoja. Niillähän yhä enemmän pyritään korkeakouluihin, ja estääpä intti myös pääsykokeisiin valmistautumisen. Pystyisikö varusmiespalvelusta kehittämään niin, ettei se kasaisi näin selvää estettä opintojen aloittamiselle?
Oikeastaan kiinnostavimpia ovat lasilattian henkiset elementit. Miehet voisivat ottaa mallia naisten sosiaalisista verkostoista, miehethän jäävät liian usein ongelmineen yksin. Tilannetta voivat pahentaa miehiset statuskamppailut ja kulissienpystyttäjäiset, eikä omista ongelmista ehkä haluta kertoa kavereille luuserileiman pelossa.
Miesten ongelmien soisi ylipäätään kiinnostavan enemmän, mediassakin. Oli esimerkiksi outoa, että valtamedia ohitti toukokuussa käytännössä tyystin kansainvälisen poikien päivän. Silloinhan olisi voinut luontevasti nostaa keskusteluun esimerkiksi poikien korkean syrjäytymisriskin tyttöihin verrattuna. Kesäkuu puolestaan oli miesten mielenterveyskuukausi, mutta huomasiko kukaan?
Voipa miehistä ahdinkoa syventää sekin, että käsitys miehisyydestä on kulttuurissamme merkillisen kapea. En usko, että vieläkään on riittävästi tilaa erilaisille maskuliinisuuksille. Haaveilen siitä, että nuoren miehen ei tarvitse pitää urheilusta, nujakoinnista, inttijutuista, moottoripyöristä ja lätkästä; hänen pitäisi voida tykätä baletista, runoista, hiljaisuudesta – jopa kynsien lakkaamisesta.
Ikävä kyllä yhä edelleen mies on nopeasti kummajainen ja kokee itsensä vääränlaiseksi ja ulkopuoliseksi, jos hän astuu ahtaasta miesmuotista sivuun. Pelkkä siviliipalvelus voi siihen riittää.
Surullista on, että miesspesifejä ongelmia ei oteta vakavasti, ja jos niitä koettaa nostaa keskusteluun, se herkästi tuomitaan pelkäksi ”ulinaksi”. Tämä on omiaan karkottamaan miehet tasa-arvokeskustelusta.
Ja mitä vähemmän miehiä näkyy tasa-arvokeskusteluissa, sitä enemmän heitä näkee syrjäytyneistössä, liian hauraaksi osoittautuneen lasilattian alla.
