Mihin katosivat kameramiehet?
Muistan miten lapsena katsoimme telkkarista kauhuleffoja. Jos tunnelma kävi liian pelottavaksi, joku rauhoitteli: Tuo on vain elokuva. Oikeasti siinä on kameramiehet lähellä!
Kameramies oli turvallinen ja lämmin sana. Mies oli turvallinen ja lämmin sana.
Kun seuraa julkista keskustelua, mies näyttää olevan turvan sijaan uhka. Moni muistaa taannoisen puskaraiskauksen kirvoittaman meemin, jonka mukaan naiselle on toivottavampaa, että lenkkipolulla vastaan tulee karhu eikä mies. Tuoreempi keskustelu on käyty takseista, ja varsinkin päihtyneitä naisia on kehotettu välttämään taksikyytejä, jos kuskina on mies.
Taksikuskitkin olivat joskus niitä turvantuojia kaupungin yössä.
Seksuaalirikokset ovat totta. Naisten kokema turvattomuus on totta, ja sille on ilmeiset syyt. Meillä on merkittävä yhteiskunnallinen ongelma.
Samalla tavallinen mies on ymmällään. Hän kuulee poliitikoilta ja tutkijoilta, että jokainen mies on tavallaan vastuussa raiskauksista ja ahdistelusta. Pelkästään se, että sattuu olemaan mies, tarkoittaa että on mukana hiljaisesti ylläpitämässä sortavaa ja tuhoisaa maskuliinisuutta.
Ei siis ihme, jos tavallinen mies vaihtaa hiljaisella tiellä kadunpuolta, kun vastaan tulee nainen, ettei vaikuttaisi uhkaavalta. Hän ei tohdi mennä hissiin naisen kanssa kahden, ei jää liian pitkäksi aikaa katsomaan lastaan leikkipuiston reunalla, hän varoo kuntosalilla katsettaan. Syntyy sisäistynyt syyllisyys.
Puhe toksisesta maskuliinisuudesta lavenee vaivihkaa ajatukseksi koko maskuliinisuuden toksisuudesta. Kolumnisti Kaarina Hazard kirjoitti jo aikaa sitten, että jotain on mennyt pieleen, kun pelkkä sanapari ”tyttö ja setä” saa harkitsemaan soittoa hätäkeskukseen.
Tällainen ilmapiiri on kaikille katala. Jos pojat alkavat pienestä pitäen tuntea, että he ovat sukupuolensa vuoksi uhka ja häiriötekijä, että heissä on jotain vikaa ja maskuliinisuus on lähtökohtaisesti ongelmallista, he herkästi löytävät tiensä Andrew Taten kaltaisten urpomaskuliinisuutta tyrkyttävien somevaikuttajien fanikööriin ja netin synkimpiin kaninkoloihin. Joku sentään tukee! Ei ole uutinen, että tyttöjen ja poikien arvomaailmat ja poliittiset näkemykset ovat vauhdilla erkaantumassa.
Kahden tytön isänä en näe sitä naistenkaan kannalta suotuisaksi suunnaksi, jos kasvatamme tytöt ajatukseen, että mies on aina potentiaalinen uhka. Tyypillinen mies kun on kaikkea muuta: rakastava kumppani, huolehtiva isä, kannustava työkaveri, mukava naapuri, vessan putket korjaava luotettava huoltomies. Isompi uhka on polarisoiva ilmapiiri.
Melkoinen ristiriita virittyy siinäkin, että meille kyllä opetetaan – ja aivan oikein opetetaankin – ettei yhden ihmisen käytös kerro hänen ”edustamastaan” ryhmästä mitään eikä yksilön toiminta selity ryhmäjäsenyydellä. Maahanmuuttajan tekemä myymälävarkaus ei tee hänen maanmiehistään myymälävarkaita.
Kun kyse on miehistä, tämä arvokas periaate unohtuu. Ei saisi. Ajatus kollektiivisesta syyllisyydestä on ykskantaan väärä ja vahingollinen.
Varsinkin kun suurin osa miehistä on niitä turvallisia kameramiehiä. Ehkä heitä pitäisi näkyä kuvassa enemmän.
